Onpas ollut semmoinen viikko, etten pahemmin koneella ole viitsinyt kotosalla istuskella.
Koko viikon on joka tuutista tullut mainoksia huomisesta isänpäivästä, ja huomaan olevani siitä ihan suunnattoman katkera. Viime vuoden isänpäivä meni isän elokuisen kuoleman vuoksi vielä samassa surun aallossa. Nyt huomaan surun sijasta tuntevani ärtyisyyttä siitä, etten minä saa huomenna laulaa isälleni. Haudalle en viitsi mennä onnittelulauluja laulamaan, sillä se ei taitaisi olla ihan viisasta. Enkä sitä tosissani siis ole ajatellutkaan - älkää huolestuko. ;)
Radiossakin toitotettiin isän muistamisesta eilen kotopuoleen ajellessani, ja vaihdoin kanavaa joka kerta, kun joku mainitsi sanan Isä. Loppumatkan päätinkin sitten kuluttaa lauleskelemalla kaikenlaisia lauluja, kunnes yhtäkkiä huomasin laulavani kappaletta "Päivä vain.." ja tuli itku. Lauloimme kappaleen isän hautajaisissa, sillä isä eli päivän vain ja hetken kerrallansa sinnitellen kanssamme 19 vuotta saatuaan diagnoosin aivokasvaimesta.
Miten iloinen olenkaan niistä 19 vuodesta! Isä sai niin pitkän jatkoajan, vaikka ennusteet alkujaan olivat kaikkea muuta kuin hyvät. Tunnen myös jonkinlaista ylpeyttä isän jatkoajasta, kun kerron siitä vieraammille. Ja olen niin ylpeä isästäni. En koskaan kertonut sitä hänelle, en varmasti edes ajatellut asiaa silloin, kun hän vielä vuosi sitten kesällä makasi kotisohvalla, ja istuin hänen vieressään höpötellen kuulumisiani niin kovalla äänellä ja selkeästi artikuloiden, että hän varmasti kuuli ja ymmärsi. Isällä kun oli huono kuulo, ja viimeisinä vuosina asiat piti esittää oikein selkeästi.
Ärtyisyyteni hälvenee nyt tätä kirjoittaessani, sillä nythän minäkin muistan isääni. Muistan isääni ja ajattelen hyviä asioita. Isälle esittelin aina kaikki uusimmat käsityöni täällä kotona käydessäni. Yhden serkulleni tekemäni maton me päättelimmekin yhdessä. Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että isäreppana ei huonokuntoisuutensa vuoksi olisi edes päässyt karkuun, kun istahdin hänen viereensä sohvan reunalle käsityösaaliini kanssa. Uskon kuitenkin, että hän piti yhteisistä höpöttelyhetkistämme, enkä unohda sitä lämmintä katsetta, kun hän jotain työtäni hypistellessäni katsoi minuun ja sanoi: "Hieno."
 |
| Meren hiomia kiviä Nizzan rannalta parin viikon takaa. |
Koko viikon on joka tuutista tullut mainoksia huomisesta isänpäivästä, ja huomaan olevani siitä ihan suunnattoman katkera. Viime vuoden isänpäivä meni isän elokuisen kuoleman vuoksi vielä samassa surun aallossa. Nyt huomaan surun sijasta tuntevani ärtyisyyttä siitä, etten minä saa huomenna laulaa isälleni. Haudalle en viitsi mennä onnittelulauluja laulamaan, sillä se ei taitaisi olla ihan viisasta. Enkä sitä tosissani siis ole ajatellutkaan - älkää huolestuko. ;)
Radiossakin toitotettiin isän muistamisesta eilen kotopuoleen ajellessani, ja vaihdoin kanavaa joka kerta, kun joku mainitsi sanan Isä. Loppumatkan päätinkin sitten kuluttaa lauleskelemalla kaikenlaisia lauluja, kunnes yhtäkkiä huomasin laulavani kappaletta "Päivä vain.." ja tuli itku. Lauloimme kappaleen isän hautajaisissa, sillä isä eli päivän vain ja hetken kerrallansa sinnitellen kanssamme 19 vuotta saatuaan diagnoosin aivokasvaimesta.
Miten iloinen olenkaan niistä 19 vuodesta! Isä sai niin pitkän jatkoajan, vaikka ennusteet alkujaan olivat kaikkea muuta kuin hyvät. Tunnen myös jonkinlaista ylpeyttä isän jatkoajasta, kun kerron siitä vieraammille. Ja olen niin ylpeä isästäni. En koskaan kertonut sitä hänelle, en varmasti edes ajatellut asiaa silloin, kun hän vielä vuosi sitten kesällä makasi kotisohvalla, ja istuin hänen vieressään höpötellen kuulumisiani niin kovalla äänellä ja selkeästi artikuloiden, että hän varmasti kuuli ja ymmärsi. Isällä kun oli huono kuulo, ja viimeisinä vuosina asiat piti esittää oikein selkeästi.
Ärtyisyyteni hälvenee nyt tätä kirjoittaessani, sillä nythän minäkin muistan isääni. Muistan isääni ja ajattelen hyviä asioita. Isälle esittelin aina kaikki uusimmat käsityöni täällä kotona käydessäni. Yhden serkulleni tekemäni maton me päättelimmekin yhdessä. Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että isäreppana ei huonokuntoisuutensa vuoksi olisi edes päässyt karkuun, kun istahdin hänen viereensä sohvan reunalle käsityösaaliini kanssa. Uskon kuitenkin, että hän piti yhteisistä höpöttelyhetkistämme, enkä unohda sitä lämmintä katsetta, kun hän jotain työtäni hypistellessäni katsoi minuun ja sanoi: "Hieno."
Sitä lämmintä katsetta minä ikävöin ihan hirveästi, ja yritän valokuvista vielä sen tavoittaa.
Onneksi on muistot.
Huomenna on hyvä päivä muistaa isää.
Olen tehnyt sitä enemmän tai vähemmän koko viikon - kuukauden - vuoden.
Rauhallista isänpäivää kaikille!
Oma isäni kuoli yli 10 vuotta sitten, lasteni isä yli 6 vuotta sitten. Näin se elämä joskus menee. Oma suru ei tunnu miltään, kun on joutunut elämään lasten surussa myötä. Se tuntuu niin musertavalta. Aika kuitenkin helpottaa. Kliseistä, mutta totta.
VastaaPoistaKiitos Aikku sanoistasi. Otan osaa menetyksiisi <3 Jo vuosikin on tuonut helpotusta pahimpaan tuskaan, ja suru muuttaa pikkuhiljaa muotoaan helläksi kaipaukseksi.
PoistaKauniisti muistelit omaa isääsi. Se herätti minussa ajatuksia, sillä sisarukseni menettivät oman isänsä ihan pienenä (olivat 7-, 8-, 12- ja 13-vuotiaita tuolloin), minä puolestani olen äidin toisesta liitosta. Lapsuuteni isänpäiväperinteisiin kuului aina sisarusteni isän haudalla käyminen. Nyt sinun kirjoituksesi jälkeen aloin ensimmäistä kertaa miettiä, miltä sisaruksistani on mahtanut tuntua, kun minä joka vuosi askartelin isälleni kortin ja äitini osti isälle uusimman Päätalon, eikä heillä ollut isää, jota olisivat voineet lahjoa. Myös koulussa oli isänpäivät vähän kipeitä asioita, sillä kaksi luokkatoveriani menettivät 1-2-luokalla ollessaan isänsä onnettomuudessa (molemmat isät olivat siis samassa tapaturmassa) ja yksi luokkakaveri oli sijaisperheessä; opettaja aina isänpäiväkorttiaskartelua ohjatessaan sanoikin, että nyt tehdään kortti isälle, papalle tai jollekulle muulle, jota haluat muistaa isänpäivänä. Nykyään tuo mahtaa olla jo yleisempää, että isä ei välttämättä asu kotona tai ole muuten läsnä lapsen elämässä, mutta 80-luvulla maaseudulla lapset kasvoivat yleensä ydinperheessä.
VastaaPoistaJoka tapauksessa hyvää isänpäivää!
Kiitos Mari. Mekin käymme huomenna hautausmaalla äidin kanssa. Jatkamme matkaa sieltä vaarini luokse. Olen iloinen siitä, että saan osoittaa hänelle, miten rakas hän minulle on <3
PoistaIsäni menehtyi sairastettuaan vähän yli vuoden, olin 23 ja poikani 7kk. kaipaus jäi ja lapselta puuttui elämästään vaari.
VastaaPoistaIsänpäivää en vietä, mutta miestäni kiitän hänen rakkaudestaan itseäni ja poikaani kohtaan
Lämmin osanottoni sinulle Kosotäti <3 Itse suren jo nyt sitä, etteivät omat lapseni - jos niitä joskus saan- tulevaisuudessa tule tuntemaan vaariaan kuin valokuvista ja minun kertomuksistani. Minun toinen vaarini kuoli vuotta ennen syntymääni ja olen saanut käsitykseni hänestä vain kuulemani ja vanhojen kellastuneiden valokuvien myötä.
Poista