Menninkäisen penkki

Menninkäisen penkki on vuosien saatossa elänyt ja muovautunut.

En oikein tiedä, miten pukisin sanoiksi sen tunteiden kirjon, mitä käyn läpi rakkaaksi käyneen kukkapenkin kanssa. Eniten siitä syystä, että kitkeminen ei vaan ole minun juttuni. Se ei kiinnosta pätkääkään. 

Ja samaan aikaan potiessani huonoa omaatuntoa siitä, miten heinä- ja luonnonkasvit penkissä kasvavat missä ja miten tahtovat, näen pölyttäjien pörisevän mieluiten niissä luonnonkasveissa.

Eli menninkäisen penkkihän tekee juuri sen, mitä pitääkin. Tarjoaa sekä silmänruokaa minulle, että ravintoa pölyttäjille. Se istuttamaton alue, eli rouhean runsas sekamelska perennakasvien keskellä puskee ahomansikkaa, ohdaketta, ojakellukkaa, useampaa heinää, metsäkurjenpolvea, hiirenvirnaa, nätkelmää, tähtimöä, leinikkiä, siankärsämöä, poimulehteä ja vaikka mitä. Ja kaikki kukkivat tai tulevat kukkimaan omalla ajallaan erikokoisin kukinnoin. 

Menninkäisen penkin keskusviidakko

 

Ehkä vielä omia ajatuksiani kootakseni tuon esille lapsuuden muistoja.

Sain nimittäin 80-luvulla lahjaksi Elsa Beskowin kirjan Kukkaisjuhla, jossa pieni tyttö Liisa pääsee juhannuksen aikaan seuraamaan puutarhan kasvien juhannuksen viettoa. Juhla koostuu lopulta eri eläinten esittämistä lauluista, ja muistan, miten pahalta minusta aina tuntui, kun rikkaruohot saivat seurata juhlaa vain aidan takaa, kun olivat niin epätoivottuja.

Kaivoin kirjan esiin, ja luin vielä Rikkaruohon laulun, josta erityisesti tämä säe kutkutteli:

"Huh ronkelien puutarhaa!
Se kylmää, kuumaa kammoaa.
Me tehdään kukkaisketoa,
ei huomatakaan vetoa,
vai vielä vetoa!"

Niin. Eli kasvakoot menninkäisen penkissä omaa minibiotyyppiään perennojen kanssa muodostaen. Kukkaiskombo kun on nyt kaikessa rehevyydessään täydellinen tälle puutarhurille. Olisi hauska nähdä pikku-Liisan silmin, millaista juhannusjuhlaa menninkäisen penkin kukkaisväki ensi viikonloppuna viettää.